Kaksi valapattoista.
Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä. Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä, ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.
Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme kanssa.
— Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?
— Vannon. Meitä ei eroita… ei mikään.
— Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.
— Niin… ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.
— En kuuna päivänä.
Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan lisää kukkien tuoksua polullamme.
Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle, perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.