Noin vastailtiin kumarruksiini.
Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein, arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin, kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini. Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä hetkellä hyvänsä.
Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön, sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi mitään pysyväistä rakentaa.
Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani, sain postissa. Siiri kirjoitti:
"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'. Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia, huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' — ja ehkäpä äänenikin — nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini tuli pianon viereen ja…"
Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.
Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä, joka ilta ja nyt… Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa. Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!
Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä — alkua ja loppua lukuunottamatta — jota kehtaisi tunnustaa kullan kirjoittamaksi… ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista, kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.
Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta. Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin… ja mitä Tammeliiniin tulee niin… hm… hän on Tammeliini. Ja Siiri on oma, uskollinen kultani.
Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan, tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.