Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa. Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä, että itsekin jouduin ihmetyksiin.
Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen — jonka huomautuksen tietysti otin varteen — voin verrata kouluani täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin minusta.
Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat kaikki tyytyväisiä… paitse yhtä ainoata.
Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta. Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.
En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille… hänen kuvaansa kannoin uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden, oli välttämättömän tärkeä.
Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas. Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot. Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin mieleni teki.
Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että X—— kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka. Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies, jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja Siirin välillä käy.
Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi…!
Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan. Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.
Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni, muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni…