Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta. Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.
— Minun Siiri kultani…!
Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan päivä.
Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini.
Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin itseäni, Siiriä, kihlakorttia… ja sydämmeni oli haljeta pelkästä harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai revolveria tai… Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma, kavala Siiri!
— Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä…
Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni, miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä, viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi. Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on samalla jaloa ja runollista.
— … Iltaa. Miten veli jaksaa?
Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä, havannalainen sikari suussa.
— Kiitos, hyvin. Paina puuta.