— Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?
— Ovat, aamulla ne jo…
— Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka, näetsä…
Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.
— Kyllä minä sentään tiedän keinon… Pappenheim voi tulla tuomaan sulle voileipää, heti koulusta päästyään.
Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut mukana.
Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä virkkanut sanaakaan — tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi jäseniäni, torui, päivitteli — ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.
Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla oli entistä luuta ja lihaa.
— Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.
— Olihan se.