— Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten syvään.
— Sattui viivytyksiä hiukan.
— Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.
Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi, ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä.
Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.
Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se tavallaan erämaa — ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.
Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän raoitti ovea ja virkkoi:
— Opettaja on täällä… pyytää päästä pastoria tervehtimään.
Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä enne.
— Käskekää vain käymään tänne.