— No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.
Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet, viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi. Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin, kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua — jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.
Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli, sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin. Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.
Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista. Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä. Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:
— Huhutaan että nait Tuimalasta… Onko jutuissa perää?
— Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.
Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa.
— Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?
— Sen kanssa… nuoret eivät ole niin järkeviä.
— Ja milloin aiot häitä viettää?