— Jouluksi niitä on tuumittu.
— Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä… jo se on aika sullakin.
Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä, sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä. Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti helähdellyt.
Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi, entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla. Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.
Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia, joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille. Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi sitte:
— Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni… ei Virran manttaali kannata tämmöistä.
— Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.
— Ei kannata, sanon minä.
— Mutta minähän isäntä olen.
— Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee… sinä se isäntä olet.