Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti, että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään, jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon vanha kanto.
— Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat syödäksesi.
— Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke… on leipää ja leivän särvintä.
— Mikä eläke…? Ei sulla mitään ole, miesraukka!
Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili, kopeloi… mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.
Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!
Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla. Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli, sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.
Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä, eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli noina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.
Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen, eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.
Sillä lailla eleli hän monia vuosia.