Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun. Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta riitaa piikain kanssa.
* * * * *
Kymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi, mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä, talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran isännänkin nimi — kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas sinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä vuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja, joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran talokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo siten leimattu köyhyyden leimalla — Virran vankka talo! Ja Eerikki pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku… oli kahteen tuhanteen markkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen, hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut. Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä hän.
Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta toivottanut, ei lähimaihinkaan.
Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? — Kuumaksi käy, melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja auttamisen sijaan huutaa sille: "minä toivon että pelastut". Vallan sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan. Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.
Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja — —
— Miten käy kuumaksi… ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.
Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä. Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.
Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki ristiriitaisuus oli vaiennut.