Tuntisen käveltyään joutui hän perille… avasi oven ja astui sisään.
Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti nuorinta lasta nukkumaan.
— Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää… ja terveisiä kirkosta.
Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.
— Terve veli.
— Terve, terve. Käy istumaan.
— Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.
— Ei suinkaan.
Puhe sammui tuohon.
Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti, suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut pehmeyttä, ystävällisyyttä.