Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.
— Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.
— Ahtaat on.
— Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja… no voithan arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua… ja minä kykenisin vielä vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai mitä luulet?
— Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen kymmenen vuotta odottanut sinua.
— No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.
Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät samassa sisään, nauraen ja meluten.
— Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.
Poika totteli kiltisti.
— Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka… ja se on hyvä setä lapsille.