— Onko makusi mukainen?
— On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen, ihan välttämättä.
Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui täydellisessä tietämättömyydessä…
Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut, viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:
— Rakas Alfred… Sinulla on uusi hattu!
— No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.
Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.
— Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?
— Aivan äsken.
Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.