Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet, ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian… ja uusi hattu.
— Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.
Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.
— Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden… Sinulla on jo uusi hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin…?
— Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni silmänräpäyksellisyyttä.
— Milloin alotat oman liikkeen?
— En tiedä.
Onneni oli mennyttä… Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.
— Milloin?
— En tiedä… Ajat eivät ole sopivat.