— On, hän ylpeästi virkkoi.
Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta…
— Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni… sydämmeni pohjasta.
— Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.
Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.
Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni, joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä, onni uskollisena seuralaisenani.
Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta vanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme… hän vielä sokeammin kuin minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.
— Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli aikeemme… ei milloinkaan.
Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut. Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.
— Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä… ja tulkaa onnellisiksi…