Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin kovin liikutettu.
Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran kotiin… meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:
— Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.
— Kyllä… se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.
— Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa, että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa…
Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle. Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta nurinpäin… niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.
— Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni nauruun purskahtamasta.
— Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy toista koko planeetillamme…
Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle. Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.
Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan, mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen marjamättään vieressä.