Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.
Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä, tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa Sipille sulhaislahjaksi.
Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää, oluthaarikan viereen.
Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri… ja pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut, jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.
Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli sieleä ja mallikas…
Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle, että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.
Onnea pakoon.
I.
Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia, luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen työ-alan.
Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä. Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista. Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena kyytimiehen rattailla.