— Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano… heti tämän mutkan jälestä.
Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana, milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.
— Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon poikki… näettehän, tuolla noin.
Katsoin osotettuun suuntaan… ja samassa talonpoikais-vereni vavahti. Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni, kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua, vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle lähteelle…
Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille, vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot olivat lihavat ja terveen näköiset — lisäksi hiukan poskipartaa ja oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.
— No, terve tuloa.
Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.
Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta, kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta. Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen kanssaan.
— Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt puhelemasta poikain kanssa.
— On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä ihanuudesta.