Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja Tanskan.
— Tuntuu että olette talonpoikaismielinen… no ei se häpeäksi ole.
— Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.
Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet, eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa vuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.
— Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen mies.
Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni, vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.
Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.
II.
Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä. Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut omaviisauttani.
Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan, vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.