Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt olevan puhettakaan.

Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan, ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä myöten. Kun oli varaa — syksypuolella oli varallinen aika heidän keskuudessaan — elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle — ja se tuli aina talven kantapäillä — kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa. Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa, väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi… minä tietysti annoin. Mutta kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.

Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden kuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun, paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois, suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.

Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä, kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä, että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle. Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin kilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia, joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä oli olojen yleisenä pääpiirteenä.

Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan, tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot. Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa, kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.

En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä. Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään. Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa. Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa, Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja… pidettiin niitä melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä, ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.

Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura, kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin, mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin, istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat, myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin, viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä. Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa, oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä… Ja minä lopetin nuo kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain tahtoisin. — Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja epäkohteliaasti.

— Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja harvinaista.

Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon, joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä, milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.

— Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen veteen… sanoppa…