Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:
— Koulunkäynti on niin ikävätä.
— Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?
— En, ei minua haluta herraksi.
— Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?
Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän supatti:
— Talonpojaksi minun on mieleni.
Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa, vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.
— Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?
— Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni, kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva Matti… oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.