— Kyllä tulee… mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.
— Mikä nimi…?
— Kurjala, esimerkiksi.
Meidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja säästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja aseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me ottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.
— Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme kehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin karsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa, lehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen ehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä… ja, miksi en sitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että suurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia enemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse ensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.
— Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian hiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän suhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila muissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin…
— Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä olen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla… itse ne niin vakuuttavat.
— No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy ukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja, vuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.
Epäilemättä hän oli oikeassa… ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen intoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka juoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi samaan suuntaan kuin minä.
Ja niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani seurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla kuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen kanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti meni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa. Kihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan vietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui miehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen, turkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli komea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun emäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois, menin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin entiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja johtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin miehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin… oli paljo muuttunut ensi näkemästäni.