Hilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui korkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin oli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret tytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat itse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien valtakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin minäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla minäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini Pariisin lumoavaa ilmaa. —
— … Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat Pariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle, luulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus sittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja kun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät jähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot… ja päätäsi pyörryttää… ja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät viimeiseksi… Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien iltapainokset ilmaantuvat kioskeihin… silloin tunnet maailman kaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski putouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla pöytien ympärillä… Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia, naisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on maailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.
Kertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat lähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni, jättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset tuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi kellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja bulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja kiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli kovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta korkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei eteensä tahtonut nähdä.
— On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön… ei masennu päiväksikään.
— Ei masennu… jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan konttuuni.
— Samoin tehtäisi meilläkin… tuo ilma on niin äksyä.
— Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas… se pitää sisukunnan kuumana.
Muonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski heidän pataansa?
— Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä… ovatko taaskin jättäneet rästiin?
— Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti… sitä miestä aina kova onni pukkailee.