— Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan… kuuluu olevan jo puhumattomana.
— Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka tarvitsivat äidin hoitoa… Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.
— Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan… leipä on lopussa.
Määräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua leipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan luomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa. Tulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni rauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä tänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin karvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin häilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni kanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita tyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina irvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut, toisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet. Liiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat toisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään mahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin jyrkempien vastakohtien välissä.
Ja vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani itselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun sydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien liittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.
Talonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön… ja verenviat ne ovat parantumattomia.
IV.
Melkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut sielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä olin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni ja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan, vaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En käsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun piti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on tasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin silmiinpistävätä.
Ja eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa, taitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En kummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli tuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan jouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:
— Te olette kelpo mies… jos milloin kadutte tätä tekoanne, kirjoittakaa minulle, saatte olla varma että…