Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma, jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.
Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen: "Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."
Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.
Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje, rappuja ylös Ellin kamariin.
— Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.
— On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä kukkarostaan hopearahan.
— Tuon saat vaivasta.
Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte toimen konditorissani — kadun varrella. Käykää personallisesti ilmottautumassa. Kunnioituksella — — — — —"
Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan. Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.
— … Vai niin… Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.