Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana ajatuksena.
II.
Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan kulunut kokonainen päivä… kokonainen viikko… kokonainen kuukausi.
Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa… tuo ajatus kierteli tuhansia teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi jollakin tavoin.
Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin kanteleesta, jonka alkuvärsy on:
Aamu aurinkoinen, Joki juokseva, Koski kuohuvainen Kaikuu kiitosta, kiitosta!
Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran. Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta kuin kansakoulun tietomäärä.
Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta. Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.
Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.
Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen, ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu… ja se tapahtui siten, että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen. Kaupunkia kohden vei matka.