Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu askeleistaan, ryhdistään.
— Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää naurua tulemasta.
— Kysy.
— Mutta jos naurat.
— Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.
— Elli… sano josko… sinä vielä… tunnet rakastavasi.
— Sano sinä ensin.
— Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.
— Samoin minuakin.
Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!