Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä, vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta, ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä, suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin, lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.
Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.
Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä — kaikki oli kallellaan.
Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta oli äkkiä tullut munkki ja nunna.
Seurasi sitte rakastuminen… ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen. Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs, kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi, jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!
Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla rakastettunsa edestä.
Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan, hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan. Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.
Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.
Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon paiste pilvenraosta.
Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia tunteita… ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.