— Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas. Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.
Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät juoksemaan kadun poikki.
Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää joutuu pyörälle.
Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla. Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti, siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat, ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.
Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt, säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana entistä.
Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin että vesi herui silmistä.
Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta. Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.
Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona, loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta. Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista vanhoja.
Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä. Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.
Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.