Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä, mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:
— Juna tulee, joudu pian.
Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme. Vihelsi ja pysähtyi asemalle.
— Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!
Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia, kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa. Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi. Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko paistoi vinosti.
— Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.
— Ne ovat koulupoikia.
— Ovatkohan?
— Ovat, niistä tulee pappeja.
— Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan veljeä.