Elli lähti viivyttelemättä.
Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä vedenselkä, rannat, salmet, kirkko… Koko lapsuuden maailma oli siinä kuin suuri kuvataulu.
Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.
— Kyllä minä itse… olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy kovasti. Menkää edellä.
Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin. Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.
Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:
— … Tuli kaupungissa ikävä.
— Taisi tulla.
Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo häärinä, liikkeet, käynti… kaikki olivat äidille elämänvettä.
— Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.