Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.
Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla vedellä.
— Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?
— Täällä.
— Eikö sinun ole nälkä?
— On.
Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.
Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa, vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:
— Eikö sinun ole uni?
— On… olen kovin väsynyt.