— Minä teen sijan omaan kamariisi.
— Elkää sinne… tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin. Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.
— Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.
— Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.
He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut puhtaana, kärventymättömänä kotiin.
Muuan lammasjuttu.
Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.
— Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.
— Panettelua, sulaa panettelua.
— Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä…