— No vieläpä…?
— Jussikin.
— Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!
Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut, joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.
Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein…
— Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi…
— Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät…
— Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle… ei minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.
— No… ei minunkaan.
Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.