Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni. Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat huonosti kehittyneet.
— Mikä nimesi on?
— Kaaleppi… isä kun on kova lukumies, niin…
— Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?
— Täytän kohta kaksikolmatta.
— Älähän mitä.
Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt. Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.
— Meitä on kolme veljestä.
Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa, katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa…
Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä. Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.