Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.
— Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.
— Vai siellä on.
Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle, jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen kaupungintapaiselta.
— No kimo…
Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas — mäki oli pitkä, luisuva.
— … Nyt auta Herra.
Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin vimmattu.
— Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti… On varmaankin Miisu.
Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.