Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.
— Kuulehan kun…
Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta ylös ja virkoin uudestaan:
— Kuulehan kun…
Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.
— Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan…
Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä. Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen kantelon parahdus.
— Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä tuhoja.
— Voi mua, voi.
Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa itkemään.