— Älähän nyt… eihän tässä mitä.
— Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja olenkin nukkunut.
Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois haravoiduksi.
— Koska se on syyni?
— Huomenna.
— Hm.
Tuo oli hyvin ikävä juttu… sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä enemmän hän alkoi käydä säälikseni.
— Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.
— … Joudat saamaankin.
Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.