Kun Kasperi tarkemmin ajatteli millaisilla tunteilla Sohvi uutista luki, niin ihan ohimoja poltti ja korvissa alkoi kummallinen surina kuulumaan. Koko yönä ei tullut unta silmään; kaikenlaisia kamalia kuvia pyöri aatoksissa. Seuraavana päivänä ja seuraava yö ei ollut hituistakaan parempi eikä rauhallisempi. Sydän riehui katkeruutta ja katumusta, jonkinlainen mielen häiriö rupesi anastamaan valtaa koko henkisen olennon yli. Kesken syvintä unta tuli äkkinäisiä, ankaria säikähdyksiä, usein sydänpäivälläkin ruumis äkkiä sätkähti, niinkuin olisi joku näkymätön voima antanut sille ankaran iskun. Työhalu katosi, kasvot muuttuivat laihoiksi, koko olento rupesi kuihtumaan.
Tuommoista surkeata tilaa kesti kesään saakka. Sitte Kasperi äkkiä teki rohkean päätöksen… hän päätti mennä tapaamaan Sohvia! Tunsi hän tiellä astellessaan selvästi, että veri kierti suonissa tavallista nopeammin pelkästä pelosta, miten uskaltaa katsoa Sohvia silmiin, tunsi hän jo hyvin, miten leveä juopa oli heidän välillään, mutta sitteki hän astui ja riensi. Häiriötilassa oli lemmentunne Sohvia kohtaan muuttunut rajuksi intohimoksi, ja kaikki terve järki oli väistynyt aivoista. Lankeemuksen tila kyllä raateli ja piinasi mieltä, mutta ajatuksiin ei tullut huomiota, että ensin olisi tarvinnut kohota kurjasta tilastaan ylös, ennenkun sopi näyttäytyä tytön edessä.
Kasperi astui ja riensi. Hän sovitti matkansa siten, että saapui lehtokujalle sydänyön tienoissa. Vapisten koko ruumiissaan asteli hän kulmakamaria kohden, jossa tiesi Sohvin makaavan. Löi hiljaa ikkunanlasiin, odotti pari silmänräpäystä, ja löi sitten toisen kerran hieman kovemmin. Kului minuutti tai pari, niin jo uudinta työnnettiin syrjään ja Sohvin kukoistavat kasvot ilmaantuivat ikkunaan. Kasperi viittasi kädellään… ja häntä ymmärrettiin. Uudin työnnettiin jälleen paikalleen, hetkisen kuluttua avautui kyökin ovi ja Sohvi seisoi rappusilla.
— Jumala nimessä! Sinäkö se olet, Kasperi?
Sohvi oli kovin hämmästynyt eikä hän astunut askeltakaan edemmäksi. Kasperilla ei myöskään ollut rohkeutta mennä antamaan kättä, hän jäi seisomaan parin sylen päähän rappusista.
— Minä se olen, älä suutu, hyvä Sohvi, vaikka…
— En minä suutu, mutta en minä ymmärrä, mitä varten enää tänne tulit.
— Näetkö, hyvä Sohvi, minä ajattelin, että jos sinä vielä antaisit minulle anteeksi. Minä olen kuullut, että jossakin kaukana merien takana on maa, jonne paljo kovan onnen sortamia ihmisiä muuttaa. Alottavat siellä uutta elämää ja… minäkin ajattelin, jos sinä…
— Poika raukka, minä säälin sinua, mutta minkäänlaisissa tekemisissä en enää tahdo olla kanssasi. Et aavistakaan, miten paljo minä sain kärsiä, kun sanomalehdissä tuli niin kauniita viestejä sinusta.
— Hyvä Sohvi, sen asian laita oli vähän näin ja noin.