Ja Kasperi kertoi lyhyesti koko varkausjutun. Kysyi sitte:
— Epäiletkö että valehtelen?
— En suinkaan epäile, mutta kun mies elää siististi, ei hän milloinkaan sekaannu semmoisiin juttuihin. Rupesit juomaan ja rentustelemaan. Tuo pukusikin jo puhuu kyllin selvää kieltä. Olet nuori mies ja kehtaatkin käydä tuommoisissa rääsyissä.
Kasperin laihat kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Kurjaa vaatetustaan ei hän tullut lainkaan ajatelleeksi matkalle lähteissä, ja nyt hän häpesi että oli vaipua maahan.
— Unhoita minut ja…
— Sekö viimeinen sanasi?
— Ja paranna elämäsi.
Sohvin sievä vartalo katosi kyökin rappusilta. Kasperi seisoi kuin kivettynyt pari silmänräpäystä paikallaan. Lähti sitten hiljaisin askelin käymään lehtokujaa alas. Kasarmin polun haarassa hän seisahti ja mietti josko mennä äitiä ja Mikkoa katsomaan.
— Mitäpä niissä katsomista… pysyvät ne selkäsaunat muutenkin tuoreessa muistissa.
Ja Kasperi astui takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Kaupunkiin saavuttuaan luki hän pienet rahavaransa, ja rahojen kanssa astui hän joutuin kapakkaan, lievittämään sydänkipujaan.