III.
Kartanon herra oli myynyt metsää useamman tuhannen markan edestä ja lukinnut rahat kirjoituspöytänsä laatikkoon. Metsänostajille sitten pidettiin pienet kekkerit, joten vasa puoliyön tienoissa käytiin nukkumaan. Syysyö oli pilkkopimeä. Tuuli ärjyi voimakkaasti, metsä kohisi, järven laineet löivät korkeina kuohupäinä rantakallioita vastaan.
Lehtokujan mutkassa kuiskaili kaksi miestä, odotellen tulien sammumista kartanossa. Toinen mies oli Markkanen, toinen oli Leenan Kasperi.
— Jo nyt on aika, virkkoi viimemainittu, kiristäen vyöhihnaansa lujemmalle… tulet ovat jo pari tuntia olleet sammuksissa.
— No mennään sitte.
Miehet menivät suoraan lasikuistia kohden, pujottautuivat pensaiden läpi konttoorihuoneen ikkunan taakse. Kuului vaan heikkoja risahduksia, kun kaksi vahvaa lasia painettiin tervatulla kankaalla rikki. Sitte tuiki pieni saha katkasi pystysuorassa olevan välipuun poikki kahdesta kohden.
— Nyt tämä kohta on hyvässä reilassa.
Kasperi ryömi ensin itse konttoorihuoneesen ja auttoi sitten Markkasenkin sinne. Tällä oli useammanlaatuisia tiirikoita, joilla koetettiin avata kirjoituspöydän laatikkoa. Kasperi veti vähä väliin tikulla tulta, vaikka hän muutenkin oli perin tuttu huoneessa. Oli ollut kartanossa päiväläisenä ja saanut useat kerrat laatikosta rahoja.
Viimein eräs tiirikka sopi ja laatikon lukko napsahti auki. Kasperi veti tulitikulla valkiata.
— Hyi piru, miten paljo kruunun mynttiä.