— … Jos täältä saisi työtä.
— Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti… saatte vaikka oitis.
Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.
— Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.
— Suostun.
— Mikä nimenne?
— Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?
— Miks'ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.
— Ka tuossa… joutukaa vain työhön.
Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja. Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni miehistö… kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin, varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat paksuja komppasanoja.