Isäntä mietti kotvasen ja virkkoi sitte pelokkaasti:
— Eiköhän tuosta saisi puolta tuhatta?
— Veikkonen; ei siitä niin paljon makseta. Kolmesataa on paikallaan. Nyt on rahasta tiukka.
— No, jos niin on…
Isäntä suostui kauppaan, haettiin todistajat ja kirjoitettiin kontrahti. Kun hän jonkun kuukauden kuluttua meni kaupungin konttoorista rahoja noutamaan, työnnettiin hänelle käteen viisi sadan markan seteliä.
— Tässä on liikaa nämä kaksi rahaa.
— Ei suinkaan, vastasi kasööri, silmäten kontrahtiin uudelleen… ei siinä liikaa ole.
— On ainakin, kolmesataa vaan määrä oli. Syntyi kinailu, johon patruunikin sekaantui. Kun ei isäntä antanut perään, haettiin konttooriin Kristian, joka silloin sattui olemaan kaupungissa.
— Muistaahan insinööri että…
— Kyllä muistan, vastasi Kristian, mennen suoraa päätä patruunin komeroon ja viitaten kasööriä seuraamaan mukaan.