Huutokauppa alkaa ja joukko hevosia talutetaan pihalle. Kristian katselee muuanne ja lausuu tarjomuksensa. Kukaan ei lisää huutoon. Vasara paukahtaa ja kirjuri kumartuu paperinsa ylitse.
Tuota jatkuu tunnin aikaa. Sitte Kulon isäntä, joka on keskustellut koko ajan isäntäparkojen kanssa, astuu Kristianin lähelle ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan.
— Hyvä, vastaa Kristian ja nousee seisoalle… huutokauppa on loppunut.
Hän istuu jälleen tuolille ja silmäilee pelloille, jossa ruis heilimöi. Pellon taakse, tuonne mäen töyräälle rakennuttaa hän uhka komean rakennuksen, repii aidat alas, ottaa inspehtoorin hoitamaan maanviljelystä ja…
Maantiellä astelee eräs vaimo-ihminen, johon Kristianin silmät kiintyvät lujaan. Se käy hiljaa ja katselee väkijoukkoa, mutta kun huomaa Kristianin, niin kääntää äkkiä päänsä toisaanne. Pukine on huono, iho kellastunut, otsassa rumia ryppyjä.
Kristian sävähtää, sillä hän tuntee entisen morsiamensa, Haukkamäen Aleksandran, joka hylkäsi hänet vastoinkäymisien aikana ja meni naimisiin rikkaan aunukselaisen kanssa. Jäi leskeksi ja meni uusiin naimisiin. Toinen mies hävittänyt kaikki, mennyt tiehensä ja jättänyt vaimonsa kurjuuteen.
Kristian katsoo hänen jälkeensä silmää räpäyttämättä. Kuihtunut vartalo muuttuu, otsan hipiä on kaunis, silmät… suuret ja kaula ja olkapäät…
Kristian taas sävähtää ja tuntuu kuin olisi häntä purtu kipeästi sydänjuuriin. Mutta pian kivuntunne on ohitse, kylmäverisyys ottaa jälleen vallan ja hän luo uudelleen katseensa peltoihin, jotka parhaillaan kukkivat, ja mäen töyräälle, jonne hän rakentaa uhka komean talon.
Kansanjoukko, tuo sääskiparvi on kadonnut pihalta. Ei ole muita jälellä kuin toimitusmiehet, Kulon isäntä ja nuo neljä raukkaa.
— Teille on siitä pelkkää hyötyä, virkkoo Kulon isäntä raukoille. Saatte nähdä että velka menee umpeen ja teille jääkin vielä omaisuutta.