Kristian herää aatelmistaan, nousee seisoalle ja virkkoo:
— Kulon isäntä saa arvioida irtaimistonne. Tyydyttekö hänen määräämäänsä hintaan?
— Tyydymme, vastaavat norjaksi haudotut vitsat.
— Sitte ei muuta kuin hyvästi… minulla ei ole aikaa viivytellä.
Tunnin kuluttua on Kristian jälleen paluumatkalla. Sakea pölypilvi käy maantiellä hänen jälkeensä ja hevonen pärskyy juoksuhalussaan.
Ajajan katsanto on sumea, ryhti murtunut. Tuo kellahtavan värinen naisolento on ryöstänyt hänellä rauhan ja se väikkyy kaikkialla hänen silmäinsä edessä. Jos on mäki tai metsä, kylä tai kuja, aina se astelee hiljaisin askelin kappaleen matkaa hänen edellään.
Vasta kun on kulunut päiviä ja viikkoja, vaimentuu vaiva. Vasta sitte ottaa kylmäverisyys vanhan valtansa ja mieli takertuu umpenaan työhön. Ja jos väliin tuleekin joku muu ajatus mieleen, niin liittyy siihen avarat pellot, joissa ruis tekee kukkaa, ja kaunis mäen töyränne johon piakkoin kohoutuu uhka komea rakennus.
Aina kun tuommoinen ajatus tulee mieleen, leviää Kristianin kasvoille hymy ja hänen veressään tuntuu omituisen suloinen viehätys.
Pikku Jaakon muistoksi.
Harvinainen tapaus tuo Jaakon syntyminen, sillä äiti oli jo viidenkymmenen lähimailla eikä isääkään, vanhaa Jaakkoa, enää nuoruus vaivannut. Askel askeleelta oli se siirrättänyt itseään yhä loitommaksi, tehden tilaa vanhuudelle, joka hiipien ja pehmein askelin läheni yhä lähemmäksi. Olipa sillä vanhuudella ominaiset kujeensa, vehkeensä. Se koukisti niskan, harmaannutti hiukset, loi syviä ryppyjä kasvoihin ja teki käsivarsien ja vartalon liikkeet lienteimmiksi, konttaisemmiksi.