Oli sitä touhuttu ennen, kun oltiin nuorempia, korskeampia. Oli perattu notkon takana olevaa kivimäkeä, oli siihen kyhätty pieni, tuvantapainen laitos, ojia, perunasarkoja, ja oli istutettu pihlajia ja tuomiakin aitaveräjän kahden puolen, jotta laitos kokonaisuudessaan näytti oikein sievän sievältä. Ne olivat niitä aikoja ne. Silloin oli käsivarsissa murtumatonta voimaa, oli intokin lujaa kuin tammi. Nyt ei ollut enää niin. Nyt se vanhuus tapasi antaa kättä joka kohdassa. Tuntuipa siltä kuin olisi elämä hankaannuttanut henkeä ja ruumista hiukan liiemmaksikin. Innon kipenä ei enää usein iskenyt tulta ja, milloin iskikin, ei vaikuttanut vilkasta kiihtymystä, vaan tuollaista tasaista hyvinvoinnin tunnetta, aivan kuten vaikuttaa lauhkean lämpöinen syysilta, jolloin kuu valaisee taivaanrantaa, ja jolloin usvahöyryjä nousee lämmön mukana ylös ilmaan. Lapset, viisi luvultaan, olivat jo hajaantuneet maailmalle, mikä rengiksi, mikä piiaksi, mikä torpanpitäjäksi. Kaksi vanhempaa oli jo naimiseenkin joutunut. Kunniallisia polkuja astelivat kaikki, elättäen itseään rehellisellä työllä, johon isä, vanha Jaakko, oli ollut paraana esimerkkinä.
Sitte vanhuuden puolella syntyi pikku Jaakko, vastoin kaikkea inhimillistä viisautta, melkeinpä vastoin luonnonlakejakin. Se tapahtui siinä keväimen ja kesän rajalla. Päivä oli juonikas, oikullinen. Toisin hetkin sateli lumensekaista vettä, toisin hetkin oli tyyntä, kirkasta. Milloin aurinko vetäytyi pilven alle, tuntui sää melkein talviselta, mutta tyynen ollessa lämmitti päivänterä hyvinkin tehoisasti.
— Se on poika… ja riskinpuoleinen. Kuuletko, Jaakko?
— Kuulla täytyy… ei auta muu, vastasi Jaakko, joka pilkkoi puita mökin takana.
Hän oli liiaksi kylmä ja kuontunut, tunteakseen minkäänmoista valtavampaa ilonpuuskausta tapauksen johdosta. Suoranaista vastenmielisyyttä ei tosin tuntenut, mutta jonkinlainen maltillinen viileys vallitsi ajatuksia, tunteita ja mieltä, estäen tasapainon katoamista minnekkään päin.
— Voiko äiti hyvin? kysyi hän vitkalleen.
— Kyllä… kyllä, vastattiin rapulta.
— No sepä hyvä.
Ja Jaakko iski kirveellä oksaisen pölkyn päähän, joka oli kova, kiero ja hankala halkeamaan. Siinä komahutellessa pujahti muistoon avioliiton aikuisemmat päivät ja erittäinkin se päivä, jolloin hänelle tultiin ensimmäisen kerran tuommoista kuulumista kertomaan. Se oli kevättä silloinkin. Oli jo västäräkkejäkin lentelemässä, ja päivä paistoi kirkkaana ja purot lirisivät, aivan kuten nytkin. Toisemman vaikutuksen kuuluminen silloin teki. Se loihti silmiin tynnyrin-alottain vehnävainioita, joissa pitkiä tähkiä huojui. Pelkkiä onnentähkiä niin kauas kuin silmä kantoi.
Mutta se oli silloin se. Nyt arkitunteet pitivät yksinomaisen vallan. Käänsivät itsepintaisesti ajatukset kuivan järjen poluille ja synnyttivät tasaisen mielen, joka ei ollut liian helevä, mutt'ei liian sameakaan. Olipahan vaan kohtalainen, kuten sopi odottaakin mieheltä, jonka ruumis ja henki oli parkittunut lävitsensä, ja joka katsoi kaikkia asioita päiväpalkkojen ja ruistynnyrin hinnan yhteydessä.