Siitä ne sitte kuluivat päivät ja viikot. Tuntui omituiselta, kun kehto pitkän loma-ajan kuluttua taaskin ilmaantui lattialle ja vanhat, ylen tutut tuutilaulut kaikuivat mökissä. Sama oli sävel kuin ennenkin ja samat olivat sanatkin, mutta väre oli vienompi, mielehisempi ja ehkä unettavampikin. Ainakin vanhasta Jaakosta siltä tuntui. Hänen tuli heti pehmyt olla, kun äiti viritti vanhan sävelmän ja alkoi liekuttaa kehtoa, jossa pikku Jaakko makasi. Työmailla hänen korvansa ihan kaipasivat noita vienovärisiä sävelmiä, ja kiintein mielin hän odotti illan tuloa, jolloin taas pääsisi kotimökkiin niitä kuulemaan.
Ei ollut pikku Jaakko paha itkemään eikä muutenkaan vaativainen olennossaan. Kun sai ruokaa ja välttämätöntä hoitoa, niin tyytyväisenä loikotteli permannolla, kehdossa ja minne vain hänet pistettiin. Tähysteli harmailla silmillään ympäri mökkiä, ja mistä päin kuuli kolahdusta tai muuta ääntä, sinne päin aina käänsi päätään.
Ne silmät, ne juuri vaikuttivat vanhaan Jaakkoon kumman voimakkaasti. Niihin saattoi kyllääntymättä katsella miten kauan ja miten usein tahansa. Ja mitä syvemmälle niihin silmitteli, sitä tenhoisimmilta näyttivät. Oli aivan kuin niiden takana olisi piillyt salainen, ihmeellinen maailma, jonne katsoja sai vain vilahdukselta tirkistää iki pienen reiän kautta. Kun Jaakko ehtoisin astui mökin kynnyksen yli, unhottui oven taakse kaikki se, mikä ennen oli ollut tärkeintä, painavinta, nimittäin ruistynnyrin hinta ja päiväpalkkojen suuruus. Arkiolot siten ikäänkuin silottuivat ja saivat ydintä itseensä. Pojan olemassa olosta riitti vuotamaan mehua kaikkiin rakoihin, jotka ennen olivat tyhjyyttään kuivuneet. Ei tuntunut ikävyyttä millään puolella. Väliin saattoi mieli ja tunteet oikein vilpastua elämän vuoksi, johon oli tullut odottamaton jakso. Kerran sentään satunnainen pälkähdys loihti harmaan, surullisen pilven kotoisen onnen eteen. Päivin öin mietti vanha Jaakko yksikseen, mutta vihdoin sitte eräänä pakkasyönä, jolloin kuu paistoi mökin ikkunaan, hän ilmaisi surunsa vaimolleen. Huoahti ja virkkoi hitaasti:
— Jos meistä kuolee jompi kumpi ennen kuin tuo ehtii isoksi. Tai jos kuolemme kumpainenkin.
— Miksi tuommoisia mietiskelet? kysyi vaimo… ollaanhan tässä terveitä.
— Mutta kipu voi tulla milloin tahansa. Tänään, huomenna, ylihuomenna…
— Voi se tulla, mutta voi se olla tulemattakin. Heitä pois tuommoiset pelottimet.
— Eivät ne ole niin heitettäviä. Mielittelemättä, mairittelematta nuo tulevat ajatuksiin.
— Luojan kädessähän se on elämän pituus… miten Hän hyväksi näkee.
— Hm, kai niin… taidat olla oikeassa.