Jaakko ei huomannutkaan, miten vaimon katsantokanta muutamassa silmänräpäyksessä suli hänen omaansa ja miten harmaa pilvikin samassa katosi kotoisen onnen tieltä. Uusia pälkähdyksiä ei sittemmin versonut ajatuksiin. Elämä vieri tasaisesti eteenpäin, päivät tulivat ja menivät. Ei ollut ehtoisampata kuin ennenkään, mutta ei ollut sen kireämpääkään. Oli selvä leipä ravintona ja oli särvintäkin leivän ohessa. Terveyskin oli samaa lujaa kalliota, jonkamoista se oli ollut kuun päiviin. Ei pienintäkään yritystä sairastelemiseen, ei edes hetkellistä viluttamista tai luunsärkyä, joka sen ikäisille raatajille on niin tavallista.
Ja pikku Jaakko vaurastui ja höystyi. Sen harmaat silmät suurenivat, mutta vuosien kuluessa ilmaantui niihin jonkinlaista syvämielisyyttä, joka toisin hetkin vivahti sairasmoiselta. Se saattoi miettiväisenä tuijottaa mökin ikkunasta ulos tuntikauden ja saattoipa väliin kesken vilkkainta iloa muuttua äänettömäksi. Katse silloin näytti syvämieliseltä ja siinä oli jotakin terävää, mutta samalla myös jotakin pehmeää ja surullista, joka herätti vieraankin myötätuntoisuuden. Suuri, muodoton pää oli silloin painuksissa, niinkuin olisi syvä suru ja elämän huolet jo rasittamassa.
Mutta saattoi se olla vilkas ja vallatonkin. Se saattoi keksiä kujeita ja vehkeitä semmoisiakin, että isä ja äiti joutuivat kummiinsa ja ihmettelivät mikä moisia päähän takoi.
Ja niin tavaton muisti sillä oli. Kun minkä asian ja nimen kerran kuuli, niin kyllä se säilyi mielessä ja tarpeen sattuessa sitte tuli ilmoille. Vanhalla Jaakolla olikin tapana sanoa, että pojan pää oli kuin suuri rautakirstu, jonne sopi sulloa esineitä kuin paljo tahansa, tarvitsematta pelätä niiden hukkaantumista.
Vahva taipumus kysymyksillä ahdistella isää ja äitiä heräsi hänessä aikaisin. Kysymykset olivat monta laatua eikä niihin aina voitu antaa tyydyttävää vastausta. Aiheena oli milloin salama, milloin kuu, milloin joku muu läheisempi ja yksinkertaisempi esine, johon huomio sattui kiintymään. Tavallisissa oloissa olivat pojan ajatukset aina vilppaasti eleillä, joten ei hänen huomaamattaan ja kuulemattaan juuri mitään mökissä tapahtunut. Hän se tiesi tarkalleen, miten monta hämähäkin verkkoa oli katossa ja ikkunan kulmissa ja tunsi hän hiirien kulkureijät ja kaiken muunkin, mikä ansaitsi huomaitsemista.
Lukemisen into tuli jo kuudennella ikävuodella. Äiti neuvoi aakkoset ja sen enempää opetusta ei tarvittu. Vanha, savuttunut aapiskirja, josta viisi alottelijaa sitä ennen oli saanut kristillisyyden alkeet, luettiin kannesta kanteen muutamassa viikossa ja opittiin saman tien ulkoakin, sillä Jaakolla oli erinomainen muisti. Ohjaamista ei hän suvainnut ja itsensä suhteen oli hän kovin vaativainen. Jos sana tai tavu useammin kuin yhden kerran sattui menemään väärin, nousi puna poskille ja vesihelmi tuli silmään.
Tärkein, mieltä jännittävin käsite, joka lukuaikana kasvoi ajatuksiin, oli Jumala. Kaikki, mitä tähän käsitteeseen kuului, oli tarkimpaan yksityiskohtaan saakka ilmi nähtävänä. Se istui taivaassa kultaisella istuimella. Kädellään käänsi pilvet ja tuulet kulkemaan minne tahtoi… Kultaisen seulan lävitse kaatoi vettä maan päälle, mutta lunta pudisteli suurista turkeistaan, joita talvisin piti yllään.
Ajattelevaisuuden ja vilkkaan mielikuvituksen ohessa oli hento, melkeinpä sairasmoinen tunteellisuus yhdistettynä pojan olentoon. Sitä ei saattanut koskaan rajusti torua eikä ärjäisemällä puhutella. Siinä tapauksessa sen katse heti muuttui miettiväiseksi ja siinä ilmausi terävyyden ohessa jotakin niin sanomattoman pehmeää ja syvällistä, että toruja heti katui sanojaan.
Vanha Jaakko kiintyi nuorimpaan lapseensa monta vertaa lujemmin kuin ensimmäisiin. Nuorempana, jolloin oli paljo puuhaa ja pyörimistä, ei ajatuksilla ollut niin hyvää rauhaa kuin nyt vanhuuden päivinä. Nyt ei ollut mieli enää niin levoton eikä liikanaisia toiveitakaan kangastanut silmiin, kuten silloin. Pää-asia kun vaan saisi elää ja pysyä terveenä niin kauan, että poika ehtisi edes jotakuinkin ehostua, ettei joutuisi liian nuorena vieraiden koville kynnyksille, joista niin herkästi voi luisahtaa huonoille poluille. Sepä se oli pää-asia.
— Tiedätkö, äiti, virkkoi Jaakko vaimolleen eräänä talvi-aamuna, jolloin poika vielä nukkui, minulla on omallatunnollani jotakin syyntapaista, jonka nyt ilmaisen.