— No mitähän tuo onkaan? kysyi vaimo.
— No näetkös, tuo pojan syntyminen ei minua erittäin ilahuttanut.
— Ukkoseni, sen minäkin huomasin. Olit koko ajan niin happamen muotoinen.
— No, eihän siinä ihmettä. Leivänpala on kovan työn takaista meidänlaisillemme… mutta nyt en minä sitä enää antaisi tapahtumattomaksi.
— En minäkään, vaikka saisin talon ja talon tavarat.
Elettiin siitä kevääsen ja pieni Jaakko kävi jo seitsemättä. Silloin tuli kiertokoulu läheiseen taloon. Tieto sen tulosta löysi tien Metsälän mökkiinkin. Ja Jaakko rupesi tillastamaan kouluun pääsöä itselleen. Häntä halutti niin kovasti näkemään ja kuulemaan koulun oloja. Tuo halu oli osalta oppimisen intoa, osalta uteliaisuutta. Ja olipa joku jyvänen tyytymättömyyttäkin joukossa, sillä päivät eivät oikein liukkaasti luistaneet iltaan, varsinkin jos äiti oli kylällä töissä. Kirjavarat olivat kovin pienet, Arkkiveisuilta ja muilta kirjoilta, mitä löytyi mökissä, puuttui uutuuden viehätys, joten ei lukeminen voinut aina sitoa mieltä ja ajatuksia. Mutta koulussa ainakin olisi uusia kirjoja ja siellä tietystikin olisi iloisempata mellakkaa kuin kodin yksinäisyydessä. Sinnehän keräytyy suurempi joukko saman-ikäisiä…
Isä suostui Jaakon tuumiin oitis, mutta äiti yritteli vetää vastakynttä, arvellen että poika osasi lukea enemmän kuin mitä hänen ikäiseltään vaaditaankaan. Pelkäsi lisäksi ettei koulussa kostu muuta kuin vallattomammaksi. Oppii siellä uusia vehkeitä… ja vanhojakin oli jo liiemmäksi. Toisetkin lapset, vaikka olivat kovapäisempiä, olivat koulutta oppineet katekismuksensa, ja sai siis Jaakkokin oppia.
— Kyllähän taitojen puolesta voisi olla menemättä, myönsi isä, mutta ei kai lisä tee pahaa niissäkään. Ja kuten sanottu, onhan pojan hupempi olla.
— Jos vielä sattuu mikä vahinko, kun tulee monta vallatonta yhteen.
— Elä joutavia, siellä on rikkaimpien ja parempienkin lapsia. Se on sanottu, että poika pääsee kouluun.