Vanha Jaakko ajoi innolla asiansa perille, osti kivitaulun ja lyijyskynän pojalle ja meni sitä itse alkajaispäivänä viemään kouluun. Pelottavalta ja oudolta ensin tuntui pikku Jaakosta olot, mutta perehdyttyään hiukan järjestyksen ja koulun erikoistapoihin, koteutui hän vähä vähältä. Ensimmäisinä päivinä ei hän mitään erityisempää huomiota herättänyt eikä näyttänyt opettajattaren silmissä erilaisemmalta kuin muutkaan. Mutta kun tuli ensimmäinen laulutunti ja harjoiteltiin suruvirttä, kuului nurkasta, jossa Jaakon poika oli, pehmeä, taipuisa ääni. Se oli omituisen kaunis ja syvävaikutuksinen. Siinä kuului pehmeyden ohessa vienosti valittava väre, joka ei kuitenkaan häirinnyt äänen miellyttäväisyyttä. Tosin silmänräpäyksin valittava väre täydellisesti sulasi pehmeyteen niin että ainoastaan tarkoin kuuntelemalla voi sen erottaa. Laulun ajalla asteli opettajatar nurkkaa kohden ja pääsi pian selville, kenen ääni se oli niin pehmeä ja taipuisa. Seuraavalla tunnilla sijoitti hän Metsälän Jaakon istumaan eturiviin, ja siitä saakka oli poika tarkan huomion alaisena. Tuo ruma, muodoton pää ja nuo suuret harmaat silmät, joiden katse väliin oli syvällinen ja terävä, väliin hentoisen lapsellinen, vetivät vetämällä huomion puoleensa. Niissä oli jonkinlainen vahva henkisyyden leima, joka herätti ihmettelyä — mutta samalla niissä myöskin toisia silmäyksin näkyi sairasmoinen ilme, joka liikutti katsojan sydäntä ja teki surumielisen vaikutuksen.
Kun tuli kysymykseen luetun kappaleen käsittäminen, silloin oli Jaakko omalla alallaan. Hän sen sattuvan sanan helpoimmin löysi luetusta kappaleesta ja hän sen osasi sovittaa kysymykseen osavasti kuin naulan kantaan. Hänen äänensä oli pitkäveteinen, mutta syvävaikutuksinen ja mehukas. Joku toinen oppilas saattoi solahuttaa saman vastauksen, eikä se kuulunut juuri miltään, mutta kun Metsälän Jaakko sen lausui, oli se kuin kypsä hedelmä.
Äiti, joka oli koulunkäyntiä vastustanut, muutti pian mielipidettään. Jo toisena iltana, kun Jaakko tuli koulusta kotiin ja alotti läksyään lukemaan, tempautuivat äidin ajatukset mukaan. Jokainen sana ja ajatus, jonka poika luki, löysi vastakaiun hänen rinnassaan.
— Mikä kirja se semmoinen on? kysyi hän.
— Hä luonnonkirja, vastasi poika… ettekö tuon vertaa tiedä?
— Luepa läksysi vielä uudestaan, isä ja minä kuuntelemme.
— Lue niin, kehotti vanha Jaakkokin, joka sinä päivänä teki paikkasuutarin työtä, minullakin on vielä pari pitkää saumaa saatavana umpeen… ja sitte lopetamme yksissä.
Ja isän vetäessä kiinni saumojaan ja äidin kuunnellessa, luki Jaakko kirjastaan: Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut…
Sanat lausuttuna pitkäveteisellä, sydämmellisellä äänellä, vaikuttivat kumman voimakkaasti. Tunkeutuivat sydämen sisimpään… ja aivan tuntui siltä kuin olisi jokainen sana, jokainen ajatus löytänyt paksun sammaleen alta oman jänteensä, jonka pani ihanasti väräjämään, heläjämään.
Jaakon käydessä koulua sulivat lumet, ahojen alastomilla kyljillä alkoi päivä leikkimään ja muuttolinnut palasivat pesilleen. Tuli kurki suonrantaan, tuli leivonen pelloille ja luonto viherti ja puki pukuaan yhä kauniimmaksi. Oltiin taas siinä keväimen ja kesän rajamailla. Koulunkin piti jo kohdakkoin päättymän, ei ollut päiviä enää jälellä kuin pari kolme. Silloin, äidin karttaillessa villoja eräänä iltapäivänä, tuli Jaakko kirjoineen, tauluineen kesken aikojaan koulusta kotiin. Silmät olivat itkusta kosteat, posket punoittivat kuin pohjan palo.